Cristina Cianci
Morsiamet on sitoutunut opastamaan KAIKKIA pariskuntia paitsi hääsuunnittelumatkansa myös suhteiden virstanpylväiden ja alamäkiä. Jokainen rakkaustarina on kaunis, sillä on oma erillinen historia ja omat koettelemuksensa - ei ole suhdetta, joka näyttää samalta. Tämän ainutlaatuisuuden kunniaksi pyydämme pariskuntia avaamaan rakkaustarinansa uusimmalle sarakkeellemme 'Rakkaus näyttää tältä.' Alla Kelli Trapnell kertoo tarinansa.
Morsiameni ja minä tapasimme ensimmäistä kertaa juomien kera itäkylässä, lähes viisi ja puoli vuotta sitten. Olimme keskustelleet beetaversiossa dating-sovelluksesta, joka on erityisesti suunniteltu naisille, jotka halusivat treffata muita naisia, ja jota kutsumme leikillään 'tyttö Pinterestiksi'. Asetimme päivämäärän nähtyämme toistensa kuvia, mutta emme oikeastaan tienneet paljon muuta toisistamme.
Biseksuaalisena naisena oli ollut vaikeaa löytää treffailijoita, jotka todella kunnioittivat minua - eikä fetissi minua tai kohdellut minua kuin psykologista potilasta. Morsiameni on lesbo, eikä hän ole koskaan käyttäytynyt kuin identiteettini olisi vaihe.
Puhuimme 90-luvun country-musiikista, siitä, että olemme taiteilijoita suurkaupungissa. Olimme muuttaneet Teksasista ja vastaavasti New Mexicosta, ja nimenomaisena tavoitteena oli edetä kirjoittajina ja esiintyjinä. Kerroimme muutosta New Yorkiin, puhuimme siitä, kuinka vaikeaa oli olla poissa perheistämme. Jokaiselle meistä perhe on tärkeä - meillä molemmilla on ääneen ja hauskoja perheitä, suuria halaajia. Perheet, jotka ovat lähellä, vaikka ei ole juhlapyhiä. Puhuimme tuntikausia, kumpikaan meistä ei halunnut mennä kotiin. Rakastuimme.
Biseksuaalisena naisena oli ollut vaikeaa löytää treffailijoita, jotka todella kunnioittivat minua - eikä fetissi minua tai kohdellut minua kuin psykologista potilasta. Morsiameni on lesbo, eikä hän ole koskaan toiminut ikään kuin identiteettini olisi vaihe tai jotain, joka voisi muuttua yhtä helposti kuin hiusväri tai suosikkiasu. Kaikessa mielessä kunnioitus oli perussuhteemme perusta, perusta, jolle rakensimme. Olin ollut perheeni luona muutaman vuoden, Sarah oli ollut poissa yliopiston alusta lähtien. Seuraavien vuosien aikana teimme hämmästyttäviä asioita yhdessä - juoksimme Pride-ohjelmassa, käsittelimme kukin henkilökohtaisia ja ammatillisia tavoitteita ja juhliimme myöhäisilloilla karaokea ja kesämatkoja Fire Islandille.Muutimme yhdessä, ja asiat vakivat. Tein suunnitelman ehdottaa hänelle ja järjestiin suuren yllätysjuhlan perheidemme ja kaupungin ulkopuolella olevien ystävien kanssa. Hän sanoi kyllä, ja me aloitti suunnittelun .
Halusimme aina pitkän sitoutumisen - miksi emme voi nauttia jokaisesta elämästämme yhdessä, mukaan lukien sitoutuminen? Mutta suuri osa valinnasta odottaa vielä kaksi vuotta ennen tosiasiallista kytkemistä oli perheeni. Huolestuin siitä, että suurelta osin konservatiivinen, texasilainen perheeni tarvitsee jonkin aikaa sopeutua ajatukseen siitä, että ahdistukseni olisi niin näkyvä, ikuisesti. Mutta olen huolissani ilman syytä. Lähes kaikki perheeni jäsenet olivat innoissaan uutisista, yhtä innoissaan ja valmiita juhlimaan kanssamme kuin Sarahin perhe oli ollut.Yksi poikkeus: pikkusiskoni.
Sisareni ja minä olemme aina olleet lähellä. Vanhempamme erosivat, kun olimme neljän ja vastaavasti seitsemän, ja meillä oli aina toistensa selkä. Emme koskaan olleet sellaisia sisaruksia, jotka taistelivat edes tyhmyydestä, ja kun hän päätti työskennellä evankelisessa kirkossa pienemmällä rahalla ja vähemmän arvovaltaa kuin muut työpaikat, joita hänelle oli tarjottu yliopistosta, puolustin hänen valintaan vanhemmillemme , jotka olivat huolissaan. Tiesin, että hänellä ja minulla oli jonkin verran erilaisia uskomuksia. Olen kristitty, vaikka en rakastakaan kirkkoa.Hän uskoi, että kirkko oli keskeinen osa uskonnollista kokemusta. Hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut mitään ongelmaa ahdistukseni suhteen - hän oli ensimmäinen henkilö, jonka kanssa olin tullut perheessäni. Kihlatuksen jälkeen hän alkoi soittaa minulle vakavasti huolestuneena siitä, kuinka aion mennä helvettiin naimisiin toisen naisen kanssa.
Aluksi ajattelin, että hänellä saattaa olla ongelma Sarahin kanssa, enkä tuntenut oloaan mukava sanoa niin kasvoilleni. Mutta se ei seurannut kaikkia hauskoja retkiä, joita meillä kolmella oli ollut yhdessä, ja tapaa, jolla he olivat aina olleet mukana jouluna. Sarah ei ole epämiellyttävä henkilö tai hankittu maku, hän on avoin, kiltti ja huomaavainen muille kaikkina aikoina, ekstrovertti, hauska ja kutsuva. Lisäksi Sarah on myös kristitty, samoin kuin hänen perheensä. Yhdessä vaiheessa hän oli harkinnut seminaariin menemistä. Kuinka uskonnolliset erot voisivat estää meitä, kun välillämme ei käytännössä ollut todellisia uskonnollisia eroja?Hämmentyneenä ja loukkaantuneena kysyin sisareltani, onko jotain vikaa, ja hän sanoi: 'Ei ole epäilystäkään siitä, että te kaksi olette hyviä toisillenne. Rakastan Sarahia, toivon vain, että voisit olla ystäviä. '
En tiennyt mitä tehdä. Niin monet online-artikkelit kertoivat minulle, että oli kunnossa leikata myrkylliset perheenjäsenet elämästäni. Mutta en halunnut menettää siskoni.
Taistelut jatkuivat rumaantumalla, puhelimitse ja henkilökohtaisesti melkein kahden vuoden ajan sitoutumisestamme. Niin monta yötä tunnin pituisen huutavan puhelimen jälkeen menin nukkumaan itkien siitä, kuinka epäoikeudenmukaista se oli, erityisesti Sarahia kohtaan, kuinka loukkaantunut tunsin ja kuinka en voinut uskoa, että sisareni, joka oli monin tavoin yksi läheisimpien kumppanieni joukosta, päättäisi satuttaa minua näin. Olin suunnitellut pyytää häntä kunniatariksi. Olin kuullut hänen väitteensä - että hän vain etsii minua, että kaikki tämä oli mielipide-eroja.Tiesin, että hän uskoi, että hänellä oli oikea asenne. Mutta tiesin myös, että hän ei voinut verrata olemassaoloni pätevyyttä mielipiteeseen siitä, oliko tuo olemassaolo 'oikea'. Varsinkin kun meillä oli kymmeniä muita kristittyjä perheenjäseniä, jotka suostuivat sydämestämme unioniimme.
Niin monta online-artikkelia kertoi minulle, että oli okei poistaa myrkylliset perheenjäsenet elämästäni (mitä olin jo tehnyt joidenkin entisten ystävien kanssa, jotka eivät päässeet homofobian yli). Mutta en halunnut menettää siskoni. En halunnut menettää suhteemme kaikkia hyviä osia vain siksi, että hän ei voinut myöntää olevansa väärässä.
Sarah ehdotti, että yritän ensin päästää irti valituksistani. Ei siksi, että luopun, vain jos yritämme erilaista aselepoa, ehkä asiat paranevat. Joten soitin viime kesänä sisarelleni ja kerroin hänelle, että en halunnut enää käydä tätä keskustelua ja että hänen on vain ilmoitettava minulle, jos hän osallistuu häihini. Minulla oli kaksi ehtoa hänen läsnäololleen: 1) hänen täytyi olla iloinen meistä, mutta hänen täytyi saada tämä tapahtumaan, ja 2) hän ei voinut tehdä kohtausta häissämme.Jonkin aikaa hän vohveli näistä ehdoista, mutta lopulta hän suostui.
Ja sitten jotain tapahtui - koska olimme lopettaneet taistelun niin paljon, suhteemme alkoi parantua, niin vähän. Viime syksystä lähtien olemme käyneet todella siviilikeskusteluja, aluksi mistä tahansa muusta kuin häästä, mutta nyt puhumme jopa kaikesta koristeista seremoniasuunnitelmiin. Hän soitti minulle eräänä päivänä innoissaan kertoakseen minulle, että hän oli saanut lentolipun häät syyskuussa. Joka päivä olen iloinen siitä, että päätimme selviytyä tuskasta.
Olen joka päivä kiitollinen Sarahille siitä, että hän auttoi siskoni ja minä palaamaan yhteen. Ja joka päivä, se paranee.
Kuinka kansainvälisten häämme peruuttaminen muistutti meitä siitä, mikä todella on merkitystä
